Tilaa myötätunnolle
Antti Torsti on tuusulalainen, nelikymppinen mies, joka on opiskellut myötäelämisen taitoa sekä kursseilla että omassa elämässään. Hän on löytänyt tästä taidosta keinon, jolla voi rikastaa, syventää ja jopa muuttaa ristiriitaisen vuorovaikutuksen aidoksi ja läheiseksi kohtaamiseksi.
Antti tutustui myötäelämisen ajatuksiin alun perin Amerikassa, jossa kuunteli Marshall Rosenbergin luentoja.
- Rosenberg asui väkivaltaisella asuntoalueella ja kohtasi runsaasti ihmisten välillä aggressiivisia ristiriitojen selvittelymenetelmiä. Hän sai siitä kimmokkeen elämäntehtäväänsä. Hän mietti, miten saisi ihmiset käyttäytymään väkivallattomasti selvitellessään keskinäisiä ongelmiaan. Hän etsi tietoa sekä idästä että lännestä ja päätyi yksinkertaistettuun tekniikkaan, joka antaa tilaa myötätunnolle ja läsnäololle keskinäisessä vuorovaikutuksessa, Antti kertoo. Nykyisin Rosenbergia kutsutaan sovittelijaksi erilaisiin konflikteihin ympäri maailman.
Antti ei ole fyysisen väkivallan kanssa ollut tekemisissä, mutta on muiden tavoin kohdannut verbaalista ja asenteellista hyökkäävyyttä, jonka voi luonnehtia perimmiltään väkivaltaiseksi. 
- Olen seurannut mm. itselleni tärkeiden ihmisten keskinäisiä riitoja. Olen tuntenut usein tarvetta olla sovittelijana ja auttaa osapuolia kuulemaan toisiansa, Antti sanoo ja viittaa tällä lapsuuden kokemuksiinsa.
- Amerikassa elin yhteisöllistä elämää ja törmäsin siellä tähän samaan vaikeuteen, jossa ihmiset kokivat, etteivät tule kuulluksi. Koin ikään kuin lapsuuden ristiriidat olisivat toistuneet tuossa yhteisössä. Silloin itselläni nousi suuri jano perehtyä rakentavampaan tapaan ilmaista itseä ja kuunnella toista.

Myötätunto arjessa
Antti muistelee yhteisöelämästään arkipäiväistä tapahtumaa.
- Erään kerran valvoin Suomesta tulleen vieraani kanssa tavallista pitempään. Seinänaapurini, Eva, kertoi hyvin loukkaantuneena aamulla, että olimme olleet liian äänekkäitä eikä hän ollut kyennyt nukkumaan. Jos olisin reagoinut samalla tavalla kuin ennen, olisin luultavasti puolustautunut muistuttamalla niistä monista kerroista, kun hänen lamppunsa paloi ja seinän läpi oli kuulunut musiikkia. Olisin näin puolustautunut tietynlaisella hyökkäyksellä ja tällä tavoin hakenut oikeutta itselleni.
- Sen sijaan olinkin kiinnostunut siitä, mitä hänessä tapahtui. Myötäelävä kommunikaatio minussa sitten kysyi sen myötäelämisen peruskysymyksen: ”miltä sinusta tuntuu ja mitä sinä tarvitset?”. Peilaten Eevan tunteen hänelle takaisin, kysyin häneltä, että oletko loukkaantunut, koska tarvitset unta ja omaa rauhaa. Hän sanoi nopeasti ”kyllä”. Menimme asiassa syvemmälle ja Eva siirtyi kertomaan, mistä tilanne häntä muistutti. Muistijälki johti lapsuuden maisemiin ja kommunikaatiomme syveni tuntikausien keskusteluiksi. Itkimme yhdessä ja kohtasimme toisemme ihan uudella tavalla, Antti havainnollistaa. Näin näennäinen ristiriita johtikin ystävysten lähentymiseen.
On tietysti yhtä tärkeä olla myötätuntoinen itseään kohtaan ja ilmaista aidosti omat tarpeet. Myötätuntoinen itseilmaisu rakentuu neljästä osasta: tapahtumasta, tunteesta, tarpeesta ja kysymyksestä. Antti ottaa esimerkin.
- Puoliso on viskannut vihassaan tärkeän työpaitasi lattialle saunan jälkeen. Voit vastata siihen vaikkapa näin: ”Kun viskasit työpaitani lattialle (= tapahtuma), se tuntui minusta kurjalta ja tulin surulliseksi (= tunne). Minä tarvitsen puhdasta paitaa huomisessa kokouksessani (= tarve). Sovitaanko, että seuraavalla kerralla, vaikka olisitkin vihainen, laittaisit puhtaan paitani henkariin? (= kysymys)”. Kaikki muu sanottu on eräänlaista väkivaltaa: toisen yläpuolelle asettumista, syyllistämistä, manipulointia tai torjuntaa, Antti toteaa.

Apupyörät vuorovaikutukseen
Hyökkäävät ilmaukset ovat rakentuneet kieleemme.
- Emme edes huomaa, miten hyökkäävästi puhumme haastavissa tilanteissa. Emme huomaa sitäkään, miten paljon asenteellista väkivaltaa itse otamme vastaan. Haastetilanteessa tarvitsemme apupyörän hetkeksi voidaksemme löytää myötätunnon, Antti sanoo.
Riitatilanteessa tyypillistä on reagointi, jossa syytetään toista tai itseä. Puolustusmekanismit ovat yhtä moninaisia kuin ihmisetkin. Toinen voi reagoida vihalla, raivolla tai syyttelyllä, toinen sulkeutumalla, murjottamalla ja kantamalla kaunaa.
- Itse kukin putoamme monenlaisiin mielentiloihin riitatilanteessa. Myötäelämisen ”tekniikka” antaa apupyörät vuorovaikutukseen. Sitä voi harjoitella jopa pitäytymällä tietyissä lauseissa, jotka eivät sisällä tuomiollisia ja toista vastaan suunnattuja sanoja, Antti sanoo. Hän myöntää, että usein se on hankalaa ja vaatii harjoittelua.
Myötätunnon taitojen opettelua helpottaa huomattavasti ymmärrys siitä, ettei ole kysymys ”minusta”, vaan siitä, miten toinen kokee sanomiseni tai tekemiseni. Miten toinen kokee jonkun asian, ei ole henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan, vaan vain hänen kokemuksensa. Jos uskaltaa kuulla sen, antaa suuren lahjan toiselle ja itselleen.
Kuvittelemme usein, että toinen ihminen saa meidät tuntemaan yhdellä tai toisella tavalla.
- Näin ei todellakaan ole. Se, mitä minä koen, syntyy aina oman sisimpäni kaikupohjasta – siitä, mitä minussa tapahtuu toisen tehdessä tai sanoessa näin tai noin. Taustalla on oma tarina, oma uskomus ja oma kokemusmaailma. Toisen minussa herättämä tunne on vain stimulus ja peili siitä, mitä minun sisälläni tapahtuu, Antti vakuuttaa.

Reagointia vai myötätuntoa?
Monet hyökkäykseltä tuntuvat loukkaantumisreaktiot ovat tietynlaisia avunhuutoja.
- Ihmiset eivät osaa kuitenkaan huutaa tai pyytää apua. Sen sijaan, he reagoivat syyttämällä: sinä sait minut tuntemaan näin tai noin. Tätä ei ole tietenkään kiva aina kuulla toiselta.
- Pystyn oikeasti kuuntelemaan toista sitten, kun pääsen itse tämän syytöksen tuoman reaktion yli enkä ota sitä henkilökohtaisesti. Myötätuntoisena kuuntelijana olenkin enemmän kiinnostunut siitä, mitä toisessa tapahtuu enkä juutu omaan reaktiooni, Antti selvittää.
Liian usein kuitenkin toisen reagointi johtaa omaan reagointiin ja silloin kohtaavat reagointimallit eivätkä ihmiset. Antti myöntää, että kovin ylitsevuotavat tunteet ovat vaikeasti hallittavia.
- Silloin kannattaakin erottautua tilanteesta hetkeksi ja ottaa yhteyttä kolmanteen osapuoleen. Omat tunteet voi sitten käydä läpi jonkun sellaisen ystävän kanssa, joka hallitsee myötätuntoista kuuntelemista. Sen jälkeen voi palata ensimmäiseen ihmissuhteeseen vähemmän reagoivana.
- Haasteemme ovat hyvin erilaisia ja jostakin alitajuisista syistä usein vedämme puoleemme niitä, joilla on juuri ne samat haasteet. Myötäelävä vuorovaikutus vaatii molempien halua kohdata todelliset tunteet, Antti sanoo ja tunnistaa sen, että on ihmisiä, jotka eivät ole tietoisia ”virtahevosta olohuoneessa”, kuten Tommy Hellstenin sanonta kuuluu. On vaikea haluta oppia sellaista, mitä ei tiedä tarvitsevansa.

Myötätuntoa itselle
Ihminen voi antaa toiselle vain sitä, mitä on valmis antamaan itselleen.
- Riitatilanteessa molemmilla on useimmiten se sama tarve: rakastetuksi ja hyväksytyksi tuleminen. Jollei itse anna rakkautta itselleen, on melko mahdoton antaa sitä toisellekaan. Näitä samoja myötätunnon työkaluja voi kuitenkin opetella käyttämään omassa mielessään itseään kohtaan, Antti sanoo. Dialogia voi käydä itsensä kanssa asettamalla itselleen kysymyksiä silloin, kun on päällä jokin tunnereaktio.
- Silloin voi vaikka kysyä, että olenko loukkaantunut, koska minulla on tässä tilanteessa rakkaudentarve? …hmm… en oikeastaan ole loukkaantunut, mutta olen tosi surullinen. Miksi? Siksi, etten koe tulevani nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olen, Antti havainnollistaa dialogia. 
Jollei oma empatia tai kuulluksi tuleminen riitä, voi aina etsiä avuksi toista, joka kenties hallitsee empatian taitoa. Empaattista kuuntelua käytetään siis myös sovittelutilanteissa.
- Olen itsekin ollut tällaisissa tilanteissa ja se vaatii aitoa halua kuulla osapuolia heidän todellisissa tunteissaan. Pohjalta löytyy yleensä jotakin ihan muuta kuin mitä pintapuolisesti sanotaan, Antti toteaa.

Kainalojuttu
Myötätunto kohtaa lapsen tarpeen
Lapsi saa aikuisen myötätuntoisesta kuuntelemisesta kestävän ja turvallisen kasvualustan. Lapsi ei aina voi saada kaikkea mitä haluaa, ja hän voi kapinoida tarpeiden täyttymättömyyttä. Kukapa aikuinen antaisi lapselleen vaikkapa leipäveistä leikkikaluksi.
- Perhe-elämässä on tilanteita, joissa lapsi vaikuttaa kovin loukkaantuneelta ja kokee, ettei hän ole tullut kuulluksi ja käyttäytyy siksi kapinallisesti. Tällaisessa tilanteessa myötätuntoinen aikuinen voi peilata lapselle takaisin hänen tarpeensa. Aikuinen voi sanoa vaikkapa, että ”vaikuttaa siltä, että sinä todella haluaisit tuon veitsen”. Näin lapsi kokee, että hän on tullut kuulluksi tarpeensa kanssa, vaikka siihen ei vastatakaan juuri siten kuin lapsi haluaa, Antti sanoo.
- Jos tarve on hyvin syvä, aikuinen voi ”ottaa tunteen” hetkeksi itselleen ja empaattisesti välittää sitä, että todella tuntee lapsen kaipuun. Hän voi sanoa, että ”voi että! onpa harmi, ettei nyt en voi tätä sinulle antaa”. Näin lapsi ymmärtää, ettei hänen tarpeessaan ole mitään väärää, vaikka hän ei saisikaan tahtoaan läpi.

Kasvatus on läsnäoloa
Antti, itsekin isänä, pohtii lapsen kasvatustehtävää lähemmin. 
- Kasvatus ei mielestäni ole sitä, että aikuinen tietää paremmin, mitä lapsesta tulee. Vanhemman tehtävä on enemmänkin sen luonnollisen kasvun suojeleminen, mikä lapsessa tapahtuu. Kasvatus on läsnäoloa ja turvan antamista silloin, kun lapsen tietämättömyys johtaisi vahinkoihin, hän miettii.
Pieni lapsi ei voi tietää, että veitsi on vaarallinen leikkikalu.
- Silloinkin lapsen on tärkeätä tietää, että jos aikuisena otan häneltä jonkin esineen pois, teen sen siksi, että minulla on tarve suojella häntä isommalta vahingolta. Sen jälkeen pyrin keksimään tavan, miten voin täyttää lapsen tarpeen jollain muulla tavalla. Korvaan veitsen jollakin toisella lelulla.
- Jos reagoin lapsen kädessä olevaan veitseen pelkästään pelolla temmaten esineen toruen pois, enkä huomioi hänen tarvettaan, niin sitten voimme molemmat pahoin, Antti sanoo. Lapsi voi myös tehdä asioita siksi, että saisi vanhemman huomion. Hän voi vaikkapa juosta tahallaan ajotielle, koska muistaa, että sillä on saanut äidin vahvan huomion ennenkin.